Kipu - syömishäiriön voittaminen??

Onko sairauteni todellakin syy elämisen lopettamiseen?
Onko sairauteni todellakin syy unelmien tappamiseen?
Onko sairauteni antanut muille oikeutetun syyn moittia haaveitani?
Onko sairauteni tehnyt kaikesta merkityksetöntä hengittämisen jatkumoa?

Enkö enää saa unelmoida vauvasta?
Pienestä ihmisen alusta, jota saisin rakastaa?

Kun olen kerran mennyt sairastumaan (ihan niinkuin olisin sen itse voinut päättää), niin rangaistuksena siitä, en enää ikinä saa kokea raskauden iloja ja suruja? En enää ikinä saa yrittää uskaltaa synnyttää? En enää ikinä saa pitää sylissäni täysin avutonta ihmettä ja osoittaa olevani luottamuksen arvoinen. En enää ikinä saa kuulla lapsen suusta ensimmäistä kertaa sanaa “äiti”. En enää ikinä saa kokea lapseni ensiaskelia, ensimmäisiä pienen elämän uusia ihmeitä. En enää ikinä saa kokea sitä, mitä sydämeni eniten kaipaa. Koska sairastuttuani menetin kaiken oikeuden tähän kaikkeen. Jos en olisi väsynyt ja masentunut, hän uskoisi minun jaksavan. Jos en olisi pelännyt peilikuvaani, hän ei edes miettisi miten uudelleen reagoisin.

Rakastan lapsiani. Rakastan niitä pieniä käsiä, jotka kiertyvät kaulaani ja noita maailmaan kauneimpia sanoja “äiti, rakastan sinua”. Rakastan vilpittömän suloisia silmiä, jotka sydämeeni asti ulottuvalla katseellaan vangitsee minut tähän hetkeen. Rakastan sitä, että noin pieni ihminen saa minussa aikaan suurimman tunteen. Rakastan sitä, että olen äiti. Sitä että väsymiseni syy on elävä pieni ihminen. Sitä että joka päivä saan kokea jotakin uutta. Rakastan sitä, että jokainen uusi taito uppoutuu minuun ja jättää sinne jälkensä. Sitä, että saan olla molemmista lapsistani ylpeä, vaikka he eivät tekisi mitään vaan olisivat vain lähellä. Rakastan sitä pyyteetöntä osaa minusta, joka rakastaa koko sydämestään vaatimatta mitään siitä hyvästä takaisin. Rakastan sitä, että voin täysin totuuden mukaisesti sanoa rakastavani heitä aina, vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka mitä he tekisivät.

Ja tämän kaiken uudelleen kokeminen minulta oikeutetusti on viety pois?! Siksi, että minä sairastuin. Siksi että olen kokenut elämäni vaikeimmat ajat. Rankaisua vaikeiden aikojen ja kipujeni päälle. Sehän on maailman henki.

- Äiti-

Pieni unelmani silmissäni
olen ravinnut itseäni.
Kirjaimellisesti.

Olen ajatellut tulevasta
että pieni alku minussa
tarvitsee terveen pohjan.

Olen valmistautunut hyvin.
Jo valmiiksi tehnyt tapojani
tulevaa varten terveellisemmiksi
ja olen onnistunut siinä hyvin.

Näin olen noussut ylemmäs
syömishäiriöni pohjattomassa
pimeääkin pimeämmässä suossa.

Olen voinut paremmin kuin vuosiin.
Tuo toive pienestä alusta sisimmässäni.

Mutta nyt.
Mitä nyt?

Toiveeni nujerretaan.
Se jokin, minkä vuoksi
olen jaksanut taistella,
otetaan minulta pois.

Miksi enää jaksaisin yrittää?
Minkä vuoksi enää tahtoisin?

Älä syö. Se on turhaa.
Älä ota. Se vain satuttaa.

Ei ole enää
mitään minkä vuoksi
mitään minkä tähden
mitään miksi jaksaisin
mitään miksi välittäisin.

Käännän peilit päin seinää.

Oksennan ajatellessani itseäni.

Katkeroidun kuunnellessani
unelmani hiipuessa
helpottunutta huokaustasi.

Syömishäiriön
pehmeä syleily
upottaa minut
varjoihinsa.

Se ei ikinä jätä minua yksin.
Niin kuin sinä juuri teit.

Sä puristat aivan liian lujaa.
Etkö ymmärrä etten kestä enää kauaa.
Haluatko todella satuttaa?
Vai onko tämä vain kuvitelmaa?

Veri valuu puristetusta sydämestäni,
tuhannet pirstaleet putoavat kivikkoon
ja vain kumiseva naurusi kaikuu korvissani.

Yritän kerätä sirpaleitani
ja kuiskaan hiljaa itselleni:
tämän on tarkoitettu menevän näin,
usko vaan, sinua saakin satuttaa.

Oletko nyt tyytyväinen?

Annan sinun polkea unelmani,
puukottaa syvimmät haaveeni
ja toivon sinun täydellisten
visioidesi tekevän meidät onnellisiksi.

Näin on minun toiveeni sammutettu.
Kipu vaimenee hiljalleen kyllä,
kun tarpeeksi heittää hiekkaa
elävältä haudatun sydämeni päälle.

Mutta tämän jälkeen
kaikki tuntuu merkityksettömältä.

Ja minä elän,
vain puoliksi.

Ole hyvä.

Itken
…kun et ole paikalla
…kun käännät selkäsi
…kun olen hetken yksin

Itken
…kun et tunne kipuani
…kun et näe kaipuutani
…kun et kestä pelkojani

Hymyilen kun katson silmiisi,
rakastanhan sinua.
Samalla itken sisimmässäni,
satutathan minua.

Ja sinä luulet tietäväsi mitä koen,
vaikka et edes uskalla tulla viereeni
ja katsoa kuvaa joka piirtyy sielustani.

Itken.
Yksin.

Sinä kysyit miksi en kirjoita. Ja sanoit kestäväsi.

Olen antanut käsiisi sydämeni. Pyytänyt sinua olemaan hellä.
Mutta nyt puristat sydäntäni, niin etten voi hengittää.
Puristat liian kovasti, niin että se vuotaa verta.
Purista vielä vähän, niin se lakkaa lyömästä.
Siltä minusta tuntuu.

Kyllä minäkin pelkään.
En minä ole muuttunut.

Mutta sinä olet aina niin pessimistinen.
Näet asioissa aina vain huonot puolet.
Ihan kuin missään ei olisi mitään hyvää.
Se on varmasti hyvin raskas tapa elää.
Olen sen tähden pahoillani vuoksesi.

Minä yritän aina nähdä asioissa hyvää.
Ei kaikki voi mitenkään olla aina huonosti.
Se auttaa minua kestämään iskuja.
Nytkin ajattelen että tämä varmasti koulii
minusta pois jotakin, mitä minussa ei kuulu olla
tai kasvattaa minuun sellaista, mitä minussa ei vielä ole.
Vaikka tekee kipeää, haluan uskoa että tälläkin on tarkoitus.

Olen rukoillut Jumalalta että Hän poistaisi minulta tämän halun.
Halun, joka tekee vain kipeää, sillä sinä sen kiellät.
Oletko sinä rukoillut että Jumala antaisi sinulle halun?
En usko. Olet ehkä rukoillut että miten kuuluisi olla?!
Mutta et ole rukoillut rukousta mitä minä olen.
Omien halujen vastaista rukousta.
Siksi tämä ei ole tasa-arvoista.

Sinä et edes yritä asettua minun asemaani.
Minun kaipuuta huutaviin tunteisiini.

Minä taas ymmärrän sinua. Olen sanonut sen ystävilleni.
Olinhan itsekin aiemmin samaa mieltä kanssasi.

Mutta asia ei ole mustavalkoinen.
Sinä kai näet asiat aina niin. Vieläkin.

Toivottavasti tämä ei toistu joka vuosi.
Sillä sitä en kestäisi. En jaksaisi.
Haluaisin nukkua tämän yli.
Avata silmät vasta kun kipu on poissa.

Olen ollut viime päivät.. ja viime viikot.. täysin tyhjä.
Ei sanoja. Ei tunteita. Ei kipua. Ei iloa. Ei mitään. Tyhjä.

Katson liikkuvaa maailmaa katse täynnä tuskaa.
Sisimmässäni toivo siitä, että vielä joskus olisin osa sitä.
Että vielä joskus voisin sanoa olevani hyödyllinen.
Riittävä ja tarpeeksi. Että olisin jotain ollakseni ihminen.

Mutta tässä hetkessä voin pahoin.
Pimeys sisälläni leviää leviämistään.
Se valo, jonka turvin olen jaksanut, ei enää loista niin kauas.
Sen kirkkaus on himmennyt ja lopulta se hiipuu pois.
Jäljelle jää vain paikka, jossa sen olisi pitänyt olla.
Paikka, jossa sen olisi pitänyt jaksaa kasvaa.
Paikka, johon se olisi juurtunut ja antanut minulle voimaa.

Sairauteni kiertää ympärilläni. Se kiljuu kipeästi.
Sen ääni pureutuu syvälle sisimpääni,
enkä pääse sitä pakoon hetkeksikään.

Lähde liikkeelle. Hypi ja juokse. Innostu. Älä uskalla.
Istu ja vajoa. Yritä edes. Jää sänkyyn. Älä nuku.
Vihaa maailmaa. Vihaa itseäsi. Älä esitä.

Älä syö. Syö. Ota. Oksenna. Paastoa.
Ahmi. Napostele. Lopeta. Ei enää ikinä.
Kerran vielä. Vain yksi. Luovuta.

Itke.

Ääneti.

Kenenkään ei tarvitse tietää
että sisimpäni on aivan rikki.

Tänään alkoi koulut.
Kävin siis koululla juttelemassa tutor-open kanssa sairasloman mukanaantuomista kiekuroista.
Nyt pitäisi päättää olenko “paikallaoleva” vai ilmoittaudunko sittenkin “poissaolevaksi”. Tämä viikko aikaa, enkä todellakaan tiedä kumpi kannattaisi enemmän. Molempi pahempi.

Näiden keskustelujen (ja kaikkien luokkakavereille osoitettujen haparoivien selitystenyritysten siitä miksi olen keskeyttänyt harjoittelun) jälkeen ajoin suoraan terapiaan. Toinen kerta uuden terapeutin luona ja aika alusta siis aloitellaan. On aina inhottavaa uudelleen ja uudelleen selittää uusille ihmisille miksi musta tuntuu, miltä musta tuntuu ja milloin musta tuntuu. Enhän tiedä sitä itsekään!!

Nyt on voimat ihan poikki. Tuntuu että kaikki mehut on veks. Tuossa jo mieheltä pyysin että laittaisi lapset yöpuulle kun tuntuu ettei saa aikaiseksi itse mitään eikä ainakaan pysty keskittymään mihinkään.

Huomenna vielä uudelle lääkärille kinuamaan B-todistusta ja lausuntoa lääkkeiden erityiskorvattavuushakemuksen liitteeksi, sekä vielä lisää sairaslomaakin. Taas uusi ihminen, taas kaikki alusta, taas siihen pisteeseen kun kukaan ei tiedä mistään yhtään mitään. Minä kaikkein vähiten.

Sen jälkeen vammaispalvelusta tulee työntekijöitä kotikäynnille uuden tuntihoitajan kanssa. Uusi hoitaja tutustuu lapsiin ja sitten päätetään puolin ja toisin että tuntuuko sopivalta ja haluammeko hänet hoitajaksi.. ja siis haluaako hän itse poikien hoitajaksi, kunhan on pojat nähnyt. No, siitä hommasta ei vielä tähän mennessä ole kukaan kieltäytynyt, joten jännitän lähinnä sitä hyväksymmekö me hänet. Pari hoitajaehdokasta on joskus ollut sellaista jotka on saaneet niskakarvat pystyyn, mutta siitä on jo aikaa.

Mutta tuntuu että pelkkä hengittäminenkin on nyt vaikeaa. Enkä saa sitä sanotuksi miehellekään. Koen itseni taas niin riittämättömäksi ja turhaksi, että pelkään hänen hylkäävän minut tai halveksuvan minua tai vähintäänkin ärsyyntyvän siitä. Ja kuitenkin luotan häneen eniten. Nämä ristiriitaiset tunteet saa mut lähes tukehtumaan. Miten sitä jaksaisi kaiken kun ei meinaa jaksaa itseäänkään kantaa :o(

Epämääräistä hetkittäistä ahdistusta ja itkuilua,
vaikka kaiken pitäisi järjen mukaan olla kunnossa.

Oli kova ikävä perhettä, mutta silti ahdistaa jo.

Ääh.. tekis mieli seota.
Vaikka siis joidenkin kategorian mukaan oon jo seko!

Mitä on elämäni avioliitossa, perheellisenä?!

Avioliitto on rehellisyyttä.
Se on sitä, että vierelläsi on ihminen, joka tietää sinusta kaiken
ja siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, hän rakastaa sinua.
Se on sitä, että kun töppäät pahasti, tiedät että
vihaisesta katseesta huolimatta, hän on sinun vielä
huomennakin. Virheet annetaan anteeksi.
Vaikka riidan lieskat roihuaisivat välillänne, tiedät ettei
hän ole menossa mihinkään. Hän pysyy. Te pysytte.
Se on sitä, että kun sinua itkettää, hän ottaa sinut syliinsä
ja pitää sinusta kiinni. Hän kuivaa kyyneleet poskiltasi.
Hän ei kysele, ei ihmettele. Hän kyllä tietää ja ymmärtää.
Se on sitä, että iltaisin saat käpertyä hänen syliinsä ja
tuntea, että vierelläsi on joku, joka ei milloinkaan jätä.
Se on sitä, että sinulla ei ole salaisuuksia: haluat kertoa
hänelle kaiken. Aivan kaiken ja luotat häneen.

Avioliitto on rakkautta ja himoa.
Se on sitä että rakastut häneen päivästä toiseen uudelleen.
Se on pieniä ohimeneviä hipaisuja, vihjailevia hymyjä.
Kiihkeä katse ja syvä, äänetön huokaus.
Pehmeä kosketus, joka saa sinut syttymään.
Syleily, niin luja että se saa sinut värisemään.
Kaksi alastonta vartaloa sylikkäin, niin lähellä kuin vain ihminen
voi toista olla. Niin puhdasta kuin rakkaus voi olla.
Se on katse, joka pureutuu syvälle silmiin, suoraan sydämeen.
Hengittämistä samaan tahtiin, samaa ilmaa. Yhdessä.
Se on sekä sielun että ruumiin luovuttamista puolisolle, tietäen
että hän kohtelee sitä hyvin. Hän on oppinut tuntemaan sinut ja
tietää mitä haluat ja miten haluat.
Se on sitä, että uskaltaa myös kokeilla uutta. Kertoa mitä haluaa.
Nukahtamista vasten paljasta rintaa, kuunnellen sydämen lyöntejä.
Tieto siitä, että hän on vierellä vielä aamullakin
ja rakkaus on aina vahvempaa kuin edellisenä päivänä.

Avioliitto antaa hedelmää, perheen.
Lapset ovat elämän suola.
Äitiys on oikeus ja velvollisuus.
Se on jatkuvaa huolta pienten hyvinvoinnista.
Se on hermojen kiristelyä, pinnan katkeamista.
Se on pienten lasten naurua, itkua ja tappelua.
Hillitöntä kikatusta ja ehdotonta luottamusta.
Se on pienen lapsen käsi vasten poskeasi.
Se on viaton katse, joka kertoo sinun olevan hänen maailmansa.
Se on syli, johon mahtuu aina, missä ja milloin vain.
Se on sanoja: “äiti rakastan sinua, äiti olet kaunis”.
Se on sitä, että tiedät tuon kaiken ilman sanojakin.
Se on sitä, että tiedät rakastavasi häntä, vaikka hän
tekisi mitä tahansa. Rakkaus jota teot eivät voi sammuttaa.

Elämä on elämisen arvoista. Silloinkin kun ei jaksaisi.

Olen loukussa, tässä puristavassa tilassa.

Luulisin tietäväni mistä tämä kaikki alkoi.
Olin tyytyväinen itseeni, niin ainakin muistelen.
Sitten tulin raskaaksi, suunnitellusti ja olin siitä onnellinen.

Vatsan pyöristyminen kiehtoi minua,
mutta samalla se suorastaan kauhistutti.
Pienet rintani alkoivat kasvaa pois muodostaan.
Vatsa kasvoi nopeammin kuin osasin kuvitellakaan,
eikä kasvu tuntunut loppuvan lainkaan.
Lyhyyteni vuoksi se kasvoi suoraan ulospäin
enkä enää saanut edes itse kenkiä jalkaan.
Olin avuton.

Turvotus paisutti vartaloni epämuotoiseksi.
En päässyt itseäni pakoon.

Verenpaineeni teki romahduksia,
en uskaltanut käydä kävelyllä yksin.
Sydämeni takoi ylikierroksilla enkä enää
tunnistanut ennen niin liikunnallista itseäni.

Silloin aloin katsoa peiliin inhoten.
Silloin vartaloni ei enää ollut omani.
En voinut hallita sitä ja sen muutoksia.

Ymmärrän kehonkuvani muuttuneen silloin ja
syömishäiriön alkaneen hyvin pian sen jälkeen.

Mutta mitä sitten?? Mitä se tieto auttaa??
Tässä minä seison tuskissani, enkä saa otetta mistään??
Miten minä voisin saada menneet tekemättömiksi??
Kehoni muuttumisen tapahtumattomaksi??
Inhoni alkamattomaksi??

Olen loukussa sairaudessani.
Loukussani piinaavassa tiedossani.
Enkä tiedä mitä tekisin.